Ennen elämä oli luontoseikkailu.

islanti_1

Varoitus: Sisältää ajatusvirtaa ja eri aiheiden välillä hyppelyä. Kiteytettynä: Kirjoitus on pohdintaa ihmisen luontosuhteesta ja juurtemme mahdollisista vaikutuksista meidän nykypäiväiseen elämäämme.

”Suomenkielessä on omat vastineensa kokemukselle ja elämykselle. Sana elämys viittaa voimakkaasti vaikuttavaan kokemukseen. Seikkailu taas määritellään epätavalliseksi, jännittäväksi tai vaaralliseksi tapahtumasarjaksi samalla kun sanalla seikkailla tarkoitetaan liikkumista tai toimimista vaihtelevia, jännittäviä tai vaarallisia tapahtumia tavoitellen. Kun elämyspedagogiikka ja seikkailukasvatus viedään yhteen, voidaan siis ajatella syntyvän kasvatusta, joka jännittävän tapahtumasarjan tai ympäristön avulla pyrkii synnyttämään osallistujassa voimakkaasti vaikuttavia kokemuksia, jotka auttavat tiettyjen kasvatuksellisten tavoitteiden saavuttamisessa.” – Elämyspedagogiikan ja seikkailukasvatuksen käsitteistöä

Seikkailu- ja elämyspedagogiikka on ilmiö, joka jaksaa aina innostaa ja inspiroida minua ajattelemaan, ihmettelemään, muistelemaan, kokemaan ja elämään. Seuraan jatkuvasti suurella mielenkiinnolla aiheeseen liittyviä uutisointeja, tutkimuksia ja kirjoituksia. Omaan elämääni ovat vaikuttaneet valtavasti kaikki kokemani elämykset, seikkailut ja luonto, mistä varmasti juontaa juurensa se, että olen jo vuosien ajan tutkaillut ja seuraillut aihetta koskevia huomioita ja tekstejä. Jo pelkästään luonto ympäristönämme vaikuttaa terveyteemme ja hyvinvointiimme syvemmin kuin tiedämmekään, ja liikunnalla ja terveellisellä ravinnolla voimme lisätä kokonaisvaltaista hyvinvointiamme.

Seikkailu- ja elämyspedagogiikka tarkoittaa ”ihmisen kasvun ja oppimisen mahdollistamista sellaisten elämysten kautta, jotka koskettavat ihmistä kokonaisvaltaisesti”. Yksilöille ja ryhmille tarjotaan haasteita, joiden kohtaamisen sekä voittamisen avulla on mahdollista oppia ja kehittyä. Kokemuksellisuus ja kokonaisvaltaisuus kulkevat käsi kädessä. ”Ihminen on kokonaisuus, jonka perusolemukseen kuuluu kokonaisvaltainen suhde todellisuuteen.” Seikkailu- ja elämyspedagogiikan ympäristönä käytetään useimmiten luontoa ja siellä oleva toiminta on yleensä patikointia, melontaa tai kiipeilyä. ”Seikkailu, ryhmätehtävät ja erätaitojen opettelu ovat kasvatuksen ja oppimisen välineitä, ei itsetarkoitus. Elämyksiä voivat tarjota myös taiteeseen tai draamaan liittyvät elementit.”

Modernin elämyspedagogiikan kehittäjänä tunnetaan saksalaissyntyinen Kurt Hahn (1886-1974). Hahnin kerrotaan nähneen aikansa yhteiskunnallinen tila sairaana ja kyvyttömänä tukemaan nuorten positiivista kehitystä. Hahn puhui sivilisaatiossa olevista ”sosiaalisista sairauksista”, jotka vaikuttivat etenkin nuorisoon, ja joita olivat: liikkumisen liika helpottuminen, aloitteisuuden ja yritteliäisyyden väheneminen katsojan roolin omaksumisen takia, muistin ja mielikuvituksen heikkeneminen, koska kaikki tarjottiin valmiina, käden taitojen unohtuminen, itsekurin rappeutuminen liiallisten virikkeiden ja ärsykkeiden vuoksi, sekä säälin ja myötätunnon heikentyminen ainaisen kiireen ja tehokkuusajattelun myötä.

Kurt Hahn uskoi, että kasvatuksen ”tulisi herättää elämännälkää” – ja sitä syntyisi voimakkaissa tunne-elämyksissä, kuten hämmennyksessä, pelossa, voitonhuumassa, ja yhdessä tekemisen ja löytämisen ilossa. Hahnin pedagogiikka muodostui neljästä erilaisesta elementistä. Fyysisessä harjoituksessa parannettiin rohkeutta, kuntoa ja kestävyyttä. Projektin piti vedota mielikuvitukseen ja auttaa suunnittelemaan ja organisoimaan käsillään. Retkellä harjoiteltiin aloitteellisuutta, itsensä voittamista ja kykyä tehdä päätöksiä. Pelastuskoulutuksen ansiosta opittiin arvioimaan riskejä ja ottamaan vastuuta muista ihmisistä ja ryhmän jäsenistä.

islannissa

Viime vuosina on herätty ajattelemaan monistakin eri näkökulmista sitä, miten nykyihminen voi modernissa yhteiskunnassamme. Länsimaisten kulttuurien ilmiöitä ovat esimerkiksi epäterveellinen ravinto, liikunnan vähäisyys, yksinäistyminen, luontokontaktin puutteellisuus ja lisääntyvä krooninen stressi sekä keskittymis- ja mielialahäiriöt. Tiedämme, että ”aivojemme biologia on edelleen samanlainen kuin luolissa asuneilla metsästäjä-keräilijöillä”, emmekä tänä päivänä tunnu oikein saavan soviteltua aivojamme ja itseämme kokonaan yhteiskuntamme muotin sisäpuolelle. Huomata saattaa, että esihistoriamme aikana metsästäjä-keräilijöinä koko elämämme oli yhtä luontoseikkailua, iloineen ja suruineen – ja parhaimmillaan mindfulnessia, flow-tiloja, luontoliikuntaa, luontoterapiaa, seikkailu- ja elämyspedagogiikkaa ja yhteisöhoitoa, vaikka totta kai elämä tuona aikana sisälsi myös runsaasti riskejä, uhkia, kärsimystä ja väkivaltaa.

Seikkailu- ja elämyspedagogiikasta sanotaan, että toiminnalliset menetelmät ovat ”kasvatuksen ja oppimisen välineitä” eivätkä ”itsetarkoitus”. Koen kuitenkin itse niin, että varsinkin luonto ja yhteisöllisyys ovat itseisarvoisia asioita, kuten kasvaminen ja oppiminen, vaikka tietenkin ihminen kasvaa ja oppii aina elämänsä alusta sen loppuun saakka. Ajattelen sillä tavalla, että luonto ja yhteisö ovat jo itsessään voimakkaita vaikuttimia ja aikaansaavat ihmisessä erittäin merkittäviä ja kokonaisvaltaisia prosesseja. Mitä enemmän näitä prosesseja tutkitaan, sitä vahvemmin ajattelen niin, että ne ovat jo pelkästään itsessään tärkeitä, jopa tietyllä tavalla välttämättömiä perustarpeita elämässämme. Melkeinpä samalla tavalla ajattelen elämyksistä ja seikkailuista; että ehkä ainakin joillakin ihmisillä on tarve käyttäytyä uteliaasti, elämyshakuisesti ja seikkailunhaluisesti, ja joskus jopa viedä itseään äärirajoille saakka. Ehkä ihminen on kehittynyt kokemaan kokonaisvaltaisempia haasteita ja seikkailuja elämässään.

saaristossa3

”Luonto oli ihmisen ensimmäinen terapeutti.” ”Ympäristö vaikuttaa meihin koko ajan, vaikka usein emme sitä tiedosta. Se on kuin viitekehys, jossa leijumme kuin avaruudessa. Helposti ajatellaan, että vain ihmisten välinen vuorovaikutus on se terapeuttinen juttu, joka auttaa, parantaa ja hoitaa. Fyysinen ympäristö vaikuttaa meihin ihan yhtä paljon.”

Biofilia – rakkautemme luontoon: ”Afrikan savanneilla eläneille esi-isillemme kehittyi mieltymys tiettyihin ympäristön ominaisuuksiin, kuten ruokaa ja resursseja tarjoavaan monimuotoiseen kasvi- ja eläinlajistoon, suojaa tarjoavaan korkeaan kasvillisuuteen, sekä vesistöihin, jotka takaavat juomista ja mahdollisuudet peseytymiselle. Ei siis ole sattumaa, että monet näistä elementeistä joita nykyään pidämme esteettisesti kauniina, olivat elintärkeitä lajimme selviytymiselle.” ”Aivomme etsivät ympäristöstä jatkuvasti tiettyjä merkkejä, joiden perusteella laukaista fysiologisia ja psykologisia vasteita tilanteeseen sopivan reaktion takaamiseksi. Ympäristö, josta puuttuvat selviytymiselle olennaiset ominaisuudet, aktivoi sympaattista hermostoa saaden meissä aikaan toimintoja, joiden perusteella hakeudumme turvallisempaan ympäristöön. Urbaanista ympäristöstä usein puuttuvat juurikin ne ominaisuudet – vesi ja kasvillisuus – jotka kertovat aivoillemme, että nyt on mahdollisuus rentoutua.”

Mikrobeja ja mielenrauhaa: ”Oletus ihmiseen sisäänkoodatusta biofiliasta tulee ymmärrettäväksi karkean laskun avulla. Homo-sukumme on ollut olemassa noin 2,5 miljoonaa vuotta ja kaupunkeja on ollut kuutisen tuhatta vuotta. Olemme olleet pitkällä luontoretkellä 99,8 prosenttia taipaleestamme. Tuona aikana käsityskykymme piirissä ei ole ollut mitään luontoon kuulumatonta. Fyysinen ja psyykkinen rakenteemme ei ole ehtinyt sopeutua asfalttiviidakkoon.” ”Saksalainen neurologi Leila Haddad kollegoineen näkee ihmisen aivoista, onko tämä varttunut kaupungissa. Urbaanissa ympäristössä kasvaneella on aivokuoren etuotsalohkossa vähemmän massaa kuin maalla varttuneella. Poikkeama johtunee kaupungin ärsyketulvan tuomasta taustastressistä. Etuotsalohko liitetään toiminnanohjaukseen. Sen muutokset ovat yhteydessä mielen sairauksiin, jotka ovatkin laajojen ja useita maita kattavien väestöaineistojen valossa rajusti yliedustettuja nimenomaan urbaaniväestöllä.”

Ihmiskunnan kehitys sysäsi fyysisen työn, vaaratilanteet ja luonnonläheisyyden pois arjesta – nyt aivot ovat tulleet katumapäälle: ”Hyötyliikunnasta, retkeilystä, mökkeilystä ja extremelajeista nauttiminen on aivojen tapa sanoa, että kehityksen tiimellyksessä on kadonnut jotain tärkeää, kirjoittaa kolumnissaan Noona Bäckgren.” ”Nykyaikana harrastuksista haetaan usein juuri tuota mennyttä elämää. Metsästäjä-keräilijän elämä ei muuta ollutkaan kuin mindfulnessia; nyt käydään 45 minuutin mindfulness-tunneilla. Extremeharrastuksista haetaan vaaratilanteita, joita entisajan elämä oli täynnä. Kesämökillä tyynnyttävä luonnonläheisyys, rauha ja yksinkertainen elämä ovat kuvajainen jostain kaukaa.” ”Massaturismin taas voi nähdä nomadielämän korvikkeena. Varhainen ihminen ei elänyt elämäänsä junnaten kodin ja työpaikan välillä. Nyt turistina reissaaminen ruokkii vaihtuvien maisemien nälkää.”

Kehollinen kokemus voimavaraksi: ”Seikkailuterapia on suhteellisen uusi traumatisoitumisen hoitomuoto, jota käytetään tällä hetkellä ainakin Yhdysvalloissa ja Oseaniassa. Mutta konsepti ei ole uusi. Jo 1960- luvulla Outward Bound tarjosi luontoelämyksiä vapautuneille vangeille, myöhemmin toiminta laajeni koskemaan myös päihderiippuvuudesta ja mielenterveysongelmista kärsiviä aikuisia. Tänä päivänä seikkailuterapian nähdään kehittävän traumatisoituneiden ihmisten kompetenssia ja resilienssiä eli joustavuutta tarjoamalla uusia ja tuntemattomia fyysisiä haasteita, jotka tuntuvat riskialttiilta. Näissä tilanteissa ihmisten täytyy kohdata stressi ja ahdistus, mutta ideaalisesti he luovat uusia, terveellisempiä selviytymistapoja ja ennen kaikkea selviytyvät tehtävistä traumasta huolimatta.”

jaamerella

Aivot kehittyivät evoluution saatossa sellaisiksi, että eläimen elämän edellytyksiä palveleva tekeminen käynnistää hyvää oloa aiheuttavien aineiden erittymisen aivoissa. Hyvä olo seuraa jo näiden asioiden tekemisestä; riippumatta siitä, onnistuuko eläin saamaan tarpeensa tyydytetyksi. Tällä on se kätevä sivuvaikutus, että eläin tulee saaneeksi tarpeeksi kaikkea tarpeellista. Esimerkiksi vaikka pelkkä (ravinnon) etsiminen itsessään tuntuu hyvältä ja moniin tämänkaltaisiin lajityypillisiin perusasioihin eläimillä on niin kova hinku, että tällaisten asioiden tekeminen tuntuu melkeinpä välttämättömältä. Näin on kirjoittanut Helena Telkänranta teoksessaan ”Eläin ja ihminen – Mikä meitä yhdistää?”. Tälle ilmiölle on olemassa oma terminsäkin eli eläinten käyttäytymistarpeet.

Jo aikaisemmin olen kirjoittanut lukemistani kirjoista, joissa on pohdittu masennuksen taustatekijöitä, ihmisen ja eläimen samankaltaisuutta ja tutkittu ihmistä evoluutiopsykologisesta näkökulmasta. Mielessäni on kummitellut jo pitkään sellainen ajatus, että ihminen on ollut ja ehkä tulee olemaan vielä pitkän aikaa hukassa itsensä kanssa, eikä ole sisäistänyt taikka hyväksynyt sitä, että on eläin, jota koskevat samankaltaiset mekanismit ja lainalaisuudet kuin muitakin eläimiä. Toisaalta olemme yllättävän joustavia ja muovautuvia ja kollektiivinen mielikuvituksemme on vahva ja merkittävä ilmiö. Tällaiselta tilanne ainakin toisinaan vaikuttaa ja varmasti tulemme oppimaan vielä paljon lisää aiheen tiimoilta. Tietenkin käyttäytymisemme on omanlaistaan ja meihin liittyy tiettyjä merkittäviä erityispiirteitä, mutta näin on asia muidenkin eläinten kohdalla.

Ennen kristinuskon leviämistä monet kansat, heimot ja klaanit elivät muinaisuskossa, jossa eläimiä toki metsästettiin ja hyödynnettiin, mutta myös palvottiin ja kunnioitettiin. Ilmeisesti kauan sitten muinaiset suomalaiset jakautuivat palvomaan karhua ja hirveä kantavanhempinaan ja esi-isinään. Etenkin karhun ulkonäkö lienee vaikuttanut osaltaan muinaiseen metsästäjän mieleen niin syvällä tavalla, että uskomus karhun ja ihmisen yhteisestä alkuperästä juurtui heidän mieliinsä: karhun tassut muistuttavat ihmisen kämmentä, korvat ovat pyöreät ja pienet, kuono tylppä ja kasvot hyvin paljon ihmiskasvojen kaltaiset. Varhaiset kirkkoisät ja teologit kuitenkin asettivat vastakkain ”Jumalan kuvaksi luodun ihmisen” ja ”alempiarvoisen eläimen”. Kaikki sellainen tuomittiin, mikä viittasi ihmisen ja eläimen sukulaisuuteen. Uskonnollinen ajatus leimasi suhtautumista eläimiin: eläimet toimivat vaistojensa varassa, kun taas ihminen oli rationaalinen ja järkevä olento.

Ajatukselle eläinten tunteista ja jopa kivusta naurettiin vasta muutama vuosikymmen takaperin, mutta nykytutkimus tekee jatkuvasti uusia löydöksiä ja todisteita eläinten ja ihmisten yhtäläisyyksistä. Emme tietenkään ole täysin samanlaisia, mutta emme niin kovin erilaisiakaan. Lähtökohtamme ja alkuperämme ovat kuitenkin yhtä. Jokainen eläin, ihmeellinen otus ja jopa kasvi on ainutlaatuinen, erikoinen ja spesifikoitunut elämäänsä omalla uniikilla tavallaan. Tietyllä tavalla animistinen uskonkäsitys ei ehkä ole ollutkaan aivan niin kaukana nykypäivän tieteestä, vaikka animismi uskookin sieluihin ja henkiin, eikä tämänkaltaisiin tieteen todistamiin ilmiöihin, kuten siihen, että kasveilla on kemiallista viestintää taikka että ne voivat aistia ympäristöään monilla eri tavoilla. Tiede ja luonnonuskot ovat kuitenkin hauskaa ja inspiroivaa vertailtavaa.

inari

Eläinten keskuudessa ilmeneviä monimuotoisia tunteita, älykkyyttä, tietoisuutta ja sosiaalisuutta on pidetty ”eläinten inhimillistämisenä” ja asialle on pitkään jopa naurettu. Internetin keskusteluryhmiä selatessa huomaa, että tämänkaltaisille asioille nauretaan omituisen usein yhä edelleen, vaikka jatkuvasti tulemme entistä tietoisemmiksi siitä, ettemme itse asiassa ole tienneet paljon mitään. Jo pelkästään vaikka koiran ja ihmisen välisestä suhteesta löytyy kiinnostavia asioita ja löydöksiä. Näkisin, että aiheesta puhuttaessa sotketaan keskenään eri ilmiöitä. Maalaisjärkikin kertoo, ettei esimerkiksi koiraa oikein voida kasvattaa täysin samalla lailla kuin ihmistä taikka päinvastoin, ja samalla se kertonee, ettei kaikkia eri koiratyyppejä tai -rotuja välttämättä kannata kasvattaa täysin samoilla menetelmillä.

Kuitenkin, jos ja kun tällä liialla “inhimillistämisellä” tarkoitetaan esimerkiksi samankaltaista ilmiötä kuin niin sanottua “curling-kasvattamista“, niin oikeastaan tällä samalla tavalla osalta vanhemmista jo pelkästään ihmislapsen kasvattaminen vaikuttaa olevan ainakin joiltakin osin hämärtynyt. Vaikuttaa siltä, että jotkut vanhemmat samoin periaattein “inhimillistäisivät” liikaa jopa omia lapsiaan: neuvotellaan liikaa, annetaan liikaa valinnanvaraa, eikä haluttaisi vaatia epämiellyttäviä asioita. Ehkä me “inhimillistämme” itseämme aivan liikaa muutenkin: kun kerran olemme huolissamme tuotantoeläintemme elinoloista ja tarpeista, niin ei kaupungistuneen ihmisen kerrostalo- tai laitoselämäkään eroa minun silmääni loppujen lopuksi niinkään paljoa häkkikanalasta, ja se asettaa yhtä lailla ihmisten elinolosuhteista samanlaisen huolen kuin tuotantoeläinten oloista.

Nurinkurisesti, ehkäpä vielä joskus tulevaisuudessa ihmisten itsensä liiallinen ”inhimillistäminen” on yhtä kummallinen asia kuin eläinten liika ”inhimillistäminen” aikaisempina vuosikymmeninä. Mikä tarkemmin ottaen edes on tuo ”inhimillinen” ihminen – sillä jos tutkimustietoa katsoo, niin opimme jatkuvasti enemmän ihmisen eläimenkaltaisuudesta ja siitä, miten ihminen ei voikaan olla aina niin rationaalinen, suorittava ja tehokas, taikka ainoa tiedostava, erityinen ja tunteva, ympäristöstään ja evoluutiostaan irrallinen saareke? Vähitellen alkaa vaikuttaa yhä enemmissä määrin siltä, ettei ihminen täysin sopeudukaan elämään itse luomassaan urbaanielämässä. Kymmenen tuhatta vuotta sitten tapahtuneen maanviljelykulttuuriin siirtymisen voi katsoa olevan menestystarina ihmispopulaation paisumisen kannalta, mutta mahdollisesti jo se saattoi yksilön näkökulmasta tehdä elämästä kurjempaa.

Luonto vahvistaa lasten keskittymiskykyä. Luonnosta etääntymisellä on yhteys hyvinvoinnin vähenemiseen. Samaan aikaan käynnissä on maailmanlaajuinen ihmiskoe siitä, mitä älylaitteet tekevät meidän ja lastemme keskittymiskyvylle, mielenrauhalle ja aivoille. Myötätunto, sosiaalinen joustavuus ja empatia kehittyvät lapsessa vuorovaikutuksen kautta, mutta 2000-luvun tutkimuksissa on huomattu, että nuorten empaattiset taidot ovat heikentyneet. Metsien ja luonnon vaikutukset on todistettu useassa tutkimuksessa, mutta nyt tutkitaan sitä, miten luonnossa oleskelu ja ohjattu toiminta vaikuttavat masennuksesta kuntouttamiseen. Seikkailuterapian vaikuttavuudesta löytyy hieman näyttöä meta-analyysien kautta, mutta kunnollista teoriaa taikka laajempaa käyttöä ei toistaiseksi vielä ole. Seikkailun kasvatuksellisia elementtejä ja vaikutuksia on sen sijaan tutkittu ja alettu käyttää enemmänkin.

Näin minä kuvittelisin: että ihminen kuuluu luontoon, liikkumaan, ryhmäytymään, seikkailemaan ja kokemaan tunne-elämyksiä sekä erilaisia kokonaisvaltaisia haasteita. Ennen elämä oli luontoseikkailu, ja pikkuhiljaa maailma ja me alamme herätä siihen, että se on jättänyt meihin kaikkiin pysyvät ja elinikäiset jäljet. Näitä jälkiä tutkimalla ja seuraamalla voimme varmasti löytää itsestämme, luonnosta ja muista eläimistä paljon uusia ja oivallettavia asioita. Sen sijaan me useimmiten heräämme samasta huoneesta, seuraamme samaa polkua, pysyttelemme valtaosan elämästämme sisätiloissa, tuijotamme tuntikausia ruutuja ja elämme päivittäin miltei samat kokemukset kuin edellisenäkin päivänä. “Moderni maailma on tehnyt elämisestä helppoa, mutta saanut ihmisen kadottamaan jotain aitoa ja alkuperäistä.”

norjassa

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s